Thomas Edisonin markkinointitemput tapasivat olla näyttäviä, kuten brutaaleimmillaan elefantin tappaminen sähköiskulla New Yorkissa. Hän keksi myös tuoda valoa vuoden 1880 tammikuun pimeyteen. Siten hän halusi näyttää hallitsevansa sähkönsiirron.
Tarkoitus oli yllättää newyorkilaiset, mutta toisin kävi. Thomas Edison nimittäin paljasti suunnitelmansa eräälle toimittajalle vähän ennen joulua. Toimittaja oli luvannut olla hiiskumatta asiasta ennen tammikuuta. Toimittajanketku ryntäsi siltä seisomalta myymään jutun hyvään hintaan, ja Edison joutui aikaistamaan tempauksensa.
Tuhansittain ihmisiä kerääntyi odottamaan ihmettä Edisonin laboratorion ulkopuolelle. Ihastuneena he saivat nähdä, miten konttorin ympärille syttyi kymmeniä sarjaan kytkettyjä hehkulamppuja – moni ei olut koskaan ennen nähnyt sähkövaloa.
Valoshow oli osa Edisonin pyrkimyksiä saada aikaan sopimus Manhattanin valaisemisesta. Virta hänen lamppuihinsa tuli 15 kilometrin päässä sijaitsevasta voimalasta.
Kaksi vuotta myöhemmin Edison kehitti tempausta ystävänsä ja yrityksensä varajohtajan Edward Johnsonin avulla. Tämän joulukuuseen laitettiin sähkövalaistus. Kyseessä oli melko resuinen ja muotopuoli kuusi, mutta siitä ei piitattu, koska siinä hohti 80 sähkölamppua – ja se pyöri jalustallaan. Media oli paikalla.
”Lapset eivät olleet nähneet kirkkaampaa tai värikkäämpää kuusta, ja se vieläpä pyöri…”, kirjoitti New York Times.
Nämä taisivat olla ensimmäiset, vaan eivät viimeiset, ovelat keinot käyttää joulua markkinoinnissa.
Pakanallinen perinne muuttui elämänpuuksi
Joulukuusi on sinänsä ikivanha ja pakanallinen symboli. Kelttiläiset druidit ja germaaniheimot käyttivät ikivihreää kuusta ja misteliä talven pimeimmän päivän merkkinä ja symbolina elämän jatkumisesta. Heillä ne roikutettiin ylösalaisin katosta, tapa joka yhä elää ainakin anglosaksien mistelinoksaperinteessä.
Katolinen kirkko muutti tämän perinteen jouluseimien ”elämänpuuksi”. Aluksi ne koristeltiin hedelmillä. Kirkon vaurastuessa käytettiin monivärisiä, kimaltavia lasipalloja.
Saksassa koteja koristeltiin jouluna runsain kuusenoksin ja lopulta latvuksin.
Martti Luther keksi tarinan mukaan koristella kuusensa kynttilöin. Hän oli nähnyt metsässä tähdet kuusen oksan läpi ja kiirehtinyt kotiin toistamaan näkemänsä tuvassaan. Tapa levisi Saksassa nopeasti, ja levisi 1700-luvulla Yhdysvaltoihin saksalaisten siirtolaisten mukana. Aluksi amerikkalaiset karsastivat tulokkaiden kuusia ‘pakanallisina’. Niitä koteihinsa raahanneet saksalaiset olivat kuitenkin selkeästi syvästi uskovia kristittyjä, joten vastaväitteet unohdettiin. Suomen ja Pohjoismaiden porvarillisiin koteihin kuuset tulivat vähitellen 1800-luvun lopulla.
Kynttilöissä oli tietysti ongelmansa. Välillä ne polttivat koko talon, eivätkä vakuutusyhtiöt korvanneet moisia itse aiheutettuja vahinkoja. Siksi kynttilöitä poltettiin vain vähän aikaa kerrallaan, ja talonväellä oli sammutusvälineitä valmiina.
Kallista huvia ennen massatuotantoa
General Electricin ja NOMA-yhtiön jouluvalomainoksia viime vuosisadan alkupuolelta.
Edisonin ja hänen aikalaistensa jouluvalot eivät olleet köyhiä varten. Koska lamppujen massatuotanto ei ollut vielä alkanut, kahdeksan lampun sarja paristoineen maksoi tämän päivän rahassa yli 1 500 dollaria.
Vuonna 1900 General Electric – Edisonin patenttien ostaja – julkaisi maailman ensimmäisen jouluvaloilmoituksen. Lamput olivat yhä niin hintavia, että mainoksessa ehdotettiin niiden vuokraamista. Sitten lamput halpenivat ja sähköpistokkeet yleistyivät. Jouluvalaistus lähti ainakin USA:ssa omille teilleen. Vain 15 vuotta myöhemmin niitä myi 15 yritystä.
Newyorkilainen lampunvalmistaja Albert Sadacca oli jouluvalokauppiaista menestynein. Hän sulautti vähitellen kilpailijansa omaan yritykseensä, ja vuonna 1925 hän perusti yhdessä 14 muun pienyrityksen kanssa Noma Electric Corporation –nimisen kauppayhdistyksen. Se muodollisestettiin yritykseksi 1926, ja oli vuosikymmenien ajan maailman suurin jouluvalojen valmistaja, jonka insinöörit kehittivät mitä mielikuvituksellisempia lamppujärjestelmiä. Voidaankin sanoa, että NOMA oli nykyisten monimutkaisten jouluvalorakennelmien äiti.
Kuplatuikuista lediohjelmointiin
Jos ketju ei palanut, lamput piti tarkistaa yksi kerrallaan, kunnes rikkoutunut
lamppu löytyi.
Varhainen, sarjaan kytketty minilamppusarja varalamppuineen ja käyttöohjeineen.
Jos ketju ei palanut, lamput piti tarkistaa yksi kerrallaan, kunnes rikkoutunut
lamppu löytyi.
NOMA kehitti kuplalamput. Ne ovat hehkulamppuja, jotka on piilotettu metyylikloridilla täytettyyn, aluksi lasiseen, sittemmin muoviseen koteloon. Metyylikloridin kiehumispiste on alhainen, ja se kuplii kiehuessaan. Tuloksena on tuikkiva valo.
NOMA meni konkurssiin 1968 aasialaisten tuotteiden paineessa. Voittajat jatkoivat tuotekehittelyä. Sivilisaatiotamme rikastuttivat pian flamingonmuotoiset, oluttölkinmuotoiset, poronmuotoiset, chilipalonmuotoiset jne. lamput.
Nykyiset jouluvaloketjut on kytketty rinnakkain. Näin saatiin poistettua aikaisempien, sarjaan kytkettyjen lamppujen ongelma: kun yksi lamppu rikkoontui, muutkin lakkasivat toimimasta.
Hehkulamput ovat hyvää vauhtia väistymässä käyttökustannuksiltaan alhaisten ja turvallisen viileiden led-valojen tieltä. Niiden valo on vuosi vuodelta silmää miellyttävämpi, ja niitä on helppo ohjelmoida välkkymään ja himmenemään mitä mielikuvituksellisimmin tavoin. Ledeillä tehdään USA:ssa yksityiskodeissakin tietokoneella ohjattuja ja massiivisia jouluvalonäytelmiä. Tämä harrastus on viime vuosina levinnyt Suomeenkin.
Joulukatu on perinteiden nuorisoa
Jos joulukuusi kynttilöineen voi ylpeillä monituhatvuotisista juurista, joulukatuperinne on sangen nuorta. Nekin liittyvät oleellisesti mainoksiin.
Mainosvalot yleistyivät Yhdysvalloissa 1920-luvulla, ja pian myös Länsi-Euroopan suurkaupungeissa tavaratalojen julkisivuja koristeltiin suurin valaistuin kuvin. Vähitellen tämä markkinointikeino levisi myös kaduille. Tukholman Drottningatanista luotiin kimmeltävä joulukatu 1920-luvulla.
Helsingin Kluuvikadun kauppiaat kustansivat Tukholman esikuvan mukaan ensimmäisen suomalaisen joulukadun vuonna 1930. Koristeisiin kuului kuitenkin vain muutama värillinen valo. Samana vuonna Suomessa alettiin ensimmäisen kerran viettää myös ruotsalaistyylistä, paraatinomaista ja julkista Lucia-juhlaa.
Lamavuosina joulukatu jäi pois. Kun taloudellinen tilanne Suomessa taas parani, jouluvalaistukseenkin oli taas varaa. Tuli oli silti yhä kunniassa: Mannerheimintie (silloinen Heikinkatu), koristeltiin vuonna 1935 tervapadoin, valonheittäjin ja sadoin soihduin Erottajalta Eduskuntatalolle.
Aleksin A-valot ovat suojeltuja
Sota pimensi maan, ja rahapulan vuoksi pimeyttä jatkui muutama vuosi rauhantulon jälkeenkin. 1949 säännöstely hellitti, ja kauppiaat koristivat Helsingin Aleksanterinkadun aivan ylenpalttisesti: Kuusiköynnöksiä oli kolme kilometriä ja lamppuja 4 000 kappaletta. Tästä kauppakadusta tulikin sitten ’virallinen’ joulukatu. Aleksin jouluvalojen A:n muotoinen valaistusmalli on säilytetty koko ajan. Kuvio on nyt Museoviraston suojelema.
Muittenkin helsinkiläiskatujen kauppiaat innostuivat rakentamaan joulukatuja. Vuonna 1949 niitä oli Helsingissä kaikkiaan kuusi kappaletta, mutta ne ovat useimmat jääneet unholaan. Jouluvaloja on nykyisin myös Esplanadilla ja Kaisaniemenkadulla.
Helsingistä tapa levisi nopeasti kaikkialle maahan, eikä nykyisin taida olla yhtään merkittävää taajamaa ilman jonkinlaisia jouluvaloja.
Lauri Dammert, teksti
